Kommunistisen nuorisoliiton puheenjohtaja Heikki Ketoharju piti oheisen puheen 27.1. Työväen vallankumouksen muistomerkillä.
Hyvät toverit,
Pari päivää sitten olin haastateltavana Länsiväylä-lehteen yhdessä Espoolaisen kokoomusnuoren kanssa. Aiheena oli vuoden 1918 tapahtumat, ja toimittaja koetti rakentaa välillemme jonkinlaista sovinnon ja yhteisymmärryksen henkeä. Ikäänkuin saada tilanteen näyttämään siltä, että kokoomuslaisen ja kommunistin välinen vastakkainasettelu on menneisyyttä, kaukana takanapäin. Että tänä päivänä kokoomuslainen ja kommunisti ovat veljet keskenään.
Minä kuitenkin totesin, että tälläkin hetkellä talouskriisi tuhoaa jatkuvasti ihmisten, etenkin opiskelijoiden ja nuorten tulevaisuutta Etelä-Euroopassa. Mitä raaemmin ja vapaammin kapitalismi saa toimia, sitä voimakkaammin ihmiset nousevat sitä vastaan. Ja toisaalta: sitä pahemmin iskevät myös valtiokoneiston suojelijat: poliisit, turvallisuusjoukot, armeija. Aivan kuten ei Kreikassakaan kukaan työläinen halua tai toivo aseellista konfliktia, samalla lailla vuoden 1918 tapahtumat eivät olleet verenhimoisten työläisten pitkien haaveiden täyttymys. Kapinaan noustiin, koska muuten olisi kuoltu nälkään tai näännytty maaorjuudessa.
Kokoomusnuori kuunteli puhettani, ja totesi sitten, että me taidamme tarkoittaa kapitalismilla hieman eri asioita. Niin varmasti: hänelle kapitalismi on nokkela ajatusrakennelma, joka esitetään jossain kirjassa, ja joka virheellisten lähtöolettamusten takia kuulostaa ihan loogiselta. Minä kuitenkin puhuin todellisesta kapitalismista. Siitä, jonka näemme päivittäin ympärillämme, ja jonka ympäri maailmaa aiheuttamista ongelmista ja konflikteista jatkuvasti kuulemme.
Suurimmalla osalla meistä ei ole varaa kuvitella kapitalismia sellaiseksi kuin haluamme. Me tunnemme järjestelmän nahoissamme joka päivä. Se on ympärille puristuva vanne, järjetön sääntöjen ja byrokratian viidakko, näkymätön muuri itsemme ja tekemättömän tarpeellisen työn välissä.
Päivä päivältä tuo muuri kasvaa paksummaksi ja läpitunkemattomammaksi, ja niin kasvaa myös tarve murskata se maan tasalle. Se on pakko murtaa, mikäli haluamme selvitä tulevaisuuteen. Sen saman muurin näkivät edessään myös vuoden 1918 työläiset, eikä heillä ollut muuta mahdollisuutta kuin käydä sen kimppuun niillä keinoilla mitä oli.
Tänä päivänä yhä harvempi muistaa työväen vallankumousta, ja siksi on tärkeää aina silloin tällöin asiasta muistuttaa. Emme saa unohtaa, että vuonna 1918 työkansa nousi sortajiaan vastaan, ja että koko sotaa ei olisi käyty, ellei ympärillä olisi ollut alistavia yhteiskuntarakenteita. Jos unohdamme nämä vainajat, unohdamme helposti myös sen, miksi he kapinoivat.
Kun Länsiväylän toimittaja kysyi minulta ja kokoomuslaiselta, että millä nimillä vuoden 1918 sotaa kutsumme, vastasi kokoomuslainen, että sisällissota on paras termi, koska se on niin neutraali. Tai “vuoden 1918 tapahtumat”. Minä taas totesin, että kyllähän vuonna 1918 tapahtui nimenomaan suomen työväen vallankumous, eikä siitä mihinkään pääse. Meidän on edelleenkin valittava puolemme.